Minä ja totuus

 Olen Ilkka Valkonen. Synnyin 1955 pienelle kivipeltoiselle tilalle Mikkelin maalaiskunnassa Etelä- Savossa. Perheeseeni kuuluivat mummo ja pappa, äiti ja isä, ja vielä kolme minua vanhempaa siskoa. Vanhin heistä menehtyi muutama vuosi sitten ja kaksi muuta asuvat Mikkelin lähellä. Isä menehtyi 1994. Äiti elää vielä ja on viettänyt pitkän ja kokemuksia täynnä olevan elämän. Hän on hyvin, hyvin hyvä. 
Olimme siis sieltä maalta ja teimme pienestä pitäen työtä vanhempien kanssa kaikessa minkä voimme. Kylillä oli bussivuorot Mikkeliin, muistan sen dieselin käryn joka sai minut voimaan pahoin, oli myös kyläkaupat, kauppa-  autot, ja tietysti koulut. Meidän koulumme oli valmistunut 1951 ja se tyhjeni muistaakseni 1970 jo! Ikäluokat pienenivät.. käyn usein Mikkelissä ja joskus , nostalgian hengessä, olen käynyt kotikylälläni.Pari vuotta sitten kävin vanhalla koulullani. Katselin vesakoitunutta pihaa joka silloin ennen täyttyi lasten äänistä ja leikeistä ja järjestäjä kilkatteli kellolla luokkiin. Koulu oli ränsistynyt. Räystäslaudat irtoilivat, maalia olisi kaivattu. Mietin että Täällä oli moni kokenut elämänsä kallisarvoisia sekunteja. Onko jokaisen elämä johonkin sekunnilleen talletettu? Jonnekin ?Ajattelin. Ja muistin ihanat joulujuhlat, sen mitä en enää tavoita, vaikka haluaisin, muistan miten alaluokilla juhlassa lauloin luottavaisena, vilpittömänä, viattomanakin tuota jouluvirttä, vaikkakin nuotin vierestä, näin; nyt seisahdun mä seimelles, oi Jeesus autuuteni. Tuon lahjat kaikki etehes, jotka annoit omakseni.... Muistan miten olin niin täysin tuon laulun tunteessa ja tahtoisin palata siihen vilpittömyyteen ja mielentilaan joka kuvasti Jumalan rakkautta ja jossa ainakaan sillä hetkellä ei ollut häivähdystäkään pilkasta, kiusaamisesta tai mistään pahuudesta, ja jossa en yhtään epäillyt mitään mikä koskisi Kristusta.  Hetkittäin sitä koenkin mutta soisin sen olevan jatkuvaa. Mutta olen jo ikämies ja olisi oltava ihan muuta kuin lapsi. No, se on vähän eri juttu mutta olkoon nyt. Elämä on tuonut paljon muureja murrettaviksi, paljon olisi opittavaa, paljon haasteita voitettavaksi. Jospa kaikki kuitenkin lutviutuu niinkuin äiti tapasi sanoa. Meillä oli kolmen kilometrin koulumatka jonka kuljimme talvisin hiihtäen. Lapset olivat hyväkuntoisia paljosta liikkumisesta ja työnteosta johtuen. Lähdimme talviaamuina pimeällä emmekä pelänneet, olimme yhdessä eikä susia ollut silloin.                   " Se on taantumuksen tiellä, vähän Juvalta etelään. Näyttää että alati siellä,  samaa syksyä vietetään. Se on taantumuksen tiellä, Mikkelistä pohjoiseen. Minun sydämeni on siellä, siellä palaan menneeseen."❤️ 

• Joskus hiihdin vielä koulupäivän jälkeen illalla kauppa-autolle metsien läpi ja se oli joskus pelottavaa. Pimeä oli tullut, oli kuutamo. Puiden varjot näyttivät uhkaavilta ja metsä oli aavemaisen hiljainen. Pistelin parastani kotiinpäin mennessä kuin Mäntyranta. Sokerit ja iskän tupakit repussa. Toisaalta se oli kuitenkin kiehtovaa.                                                     Olin viime syksynä mökillä. Oli pimeää.Kello oli noin yhdeksän illalla. Päätin lähteä kävelylle. Kulkemaan pimeässä. Tosin ei ollut täysin pilvistä että näin tien ääret. Tämä oli vanha maantie joka vei Pertunmaalle. Ajattelin onko minulla mitään pelättävää. En keksinyt mitään mutta lähdin, olin virkeällä tuulella. Ajattelin kävellessäni kaikkea pimeyttä jossa olen kulkenut ja jota olin nähnyt. Tultuani tähän kirkkoon jossain vaiheessa ymmärsin pyrkiväni valoa kohti. Eikä se ole tapahtunut sormia napsauttamalla vaan enemmänkin kivun kanssa. Ajattelin pimeyttä ja muistin Psalmin. Tutun psalmin. " Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen. Siellä saan levätä...ja sitten...Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.....ja vielä...sinun rakkautesi ja hyvyytesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.".  Nyt ei kuitenkaan ollut mitään vaaraa missään vaan valo loisti pimeydessä. Naapuri  oli siirtelemässä rehupaaleja. Heillä on joskus myös pitkät työpäivät. Ajattelin tätä äskeistä ja ymmärsin että minun täytyy pyrkiä siihen mistä tuo psalmi kertoi. En epäröi yhtään etteikö  psalmin kirjoittaja tosiaan olisi tuntenut näin. Siksi haluan ottaa sen kirjaimellisesti. Kuinka Nefikin luotti Herraan hakiessaan pronssilevyjä Laabanilta. Ja monet monet muut esimerkit. Tiedän varmasti että Herra auttaa mikäli katsoo minut sen arvoiseksi. Joskus tämä itkettää. Ja vieläpä tiedän että hän tahtoo minun tulevan sen arvoiseksi!

1. Miten pääsen tässä eteenpäin, uskon vahvistamiseen evankeliumin oppimisen avulla. Jossain vaiheessa en ollut enää lapsi ja piti alkaa oppimaan asioita ihan oikeasti.       Kuuliaisuus Jumalalle on parempi uhri kuin pässien ihra tai oinasten rasva. Se tarkoittaa kaikkien käskyjen pitämistä ja täydestä sydämestä pyrkimistä puhtauteen. Puhtaus ja pyhittyminen tulee näin jos on tullakseen. Siteeraan tässä presidentti Nelsonia.: sinä olet Jumalan lapsi. Hän antaa käskyjä meille siunatakseen meitä ja tuodakseen meille iloa. Se että yrität noudattaa kaikkia niitä, olla kuuliainen kaikille käskyille, siunaa sinua valolla ja ilolla ja se suojelee sekä kehoasi että henkeäsi.     Olemme tehneet liittoja ja uudistaneet kasteen liittoamme usein. Siksi että pitäisimme hänen käskynsä. Rikottuamme jotain näistä menetämme siunauksia. Ensin hengen ja enkelien avun, sitten ehkä ajalliset asiat eivät suju, kaikki voi jopa muuttua kiroukseksi. Silloin kaikki mitä rakennat, epäonnistuu.  Sellainen pelaaminen että tällä viikolla ei tarvitse noudattaa jotain käskyä ei käy. Se on sillä kertaa otteen herpaantumista rautakaiteesta. Mutta meille on annettu lahja, parannus, tapojen parantaminen, ihmeellinen matka hyvään  voi jatkua.  Eikö se ole lahja. Lohdullinen lahja.             Fariseukset kerran luulivat keksineensä Jeesukselle vaikean kysymyksen : mikä käsky on suurin . Jeesus vastasi: Rakasta Herraa, Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, mielestäsi ja voimastasi. Tämä on tärkein mutta toinen yhtä tärkeä on tämä: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Sitten hän sanoi: näiden kahden käskyn varassa ovat Laki ja profeetat. Jeesus sanoi myöhemmin että jos rakastatte minua niin te pidätte minun käskyni. Me tarvitsemme siihen koko sydämemme, mielemme ja voimamme. Meidän on omaksuttava asenne jossa olemme Herran palveluksessa noustessamme, aamupalalla, töissä, huvittelussa, asioillamme, nukkumaan mennessä. Niinäkin päivinä kun on vaikeaa, olkaamme pyhiä, olkaamme hiukan erilaisia osoittamatta ylpeyttä. Käykäämme taisteluun pahaa vastaan mielessämme arvioimalla ajatuksiamme ja tekojamne. Ja miettien mitä pitäisi parantaa. Olisiko jokin pieni asia joka pitäisi korjata.. Tarvitsemme olla pyhiä kaikesta sydämestämme, mielestämme ja voimastamme. Ja se katsotaan rakkaudeksi. Kerran katsoin Kuopion seurakunnan kokousta nyt pääsiäisenä ja eräs tuttu veli käsitteli tätä samaa aihetta. Koskien sitä että taivaalliselta isällä on tunteet niinkuin meilläkin ja hänellä on rakkaus meitä, lapsiaan kohtaan. Hän ei välttämättä tarvitse sitä että annamme vastarakkautta mutta hän odottaa sitä. Tunteet ovatkin hieno asia. Olisikin omituista elää ilman tunteita, varsinkin rakkauden tunnetta. Eihän meidän tarvitse pelätä Jumalaa vaan seurauksia joita käskyjen rikkominen voi aiheuttaa. Mutta jos et tunne rakastavasi taivaallista isääsi? Jospa tunnet itsesi riittämättömäksi tai jopa kurjaksi? Aloita pitämällä hänen käskynsä . Kohta alat saada ilmoitusta! Jos tunnet että sinua ei rakasteta? Tunnetko itsesi siihen liian huonoksi?  Opiskele ja rukoile. Tulet pian saamaan ilmoitusta.  Entä sitten Laki ja Profeetat. Nyt on tullut selväksi että Jumala on rakkaus, hyvyys, välittävyys, kaikkea mikä kaunistaa myös ihmisen. Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan saimme lain, käskyt, ja saimme profeetat varoittamaan ja ohjaamaan ja opettamaan. Jos rakkaudesta saimme lain, rakkaudesta tottelemme lakia ja lainlaatijaa. Rakastamme lakia, käskyjä jotka ovat hyväksemme. Ja rakastamme profeettoja jotka ovat sanoneet rakastavansa meitä, ja minä uskon siihen.                                             
2. Kun nyt muistelemaan aloin niin kerron erään toisen tapauksen kouluajoiltani. Samoin , ehkä toisella luokalla ollessani opettajamme, rakastettava naishenkilö kertoi uskontotunnilla erään kohdan Raamatusta: Muista etsikkoaikaasi. Ja hän sanoi näin toistaen vielä: lapset, muistakaa tämä: muista etsikkoaikaasi. Liekö jäänyt toisten mieleen, missä he kaikki ovatkaan. Meidän koetusaikamme on etsikkoaika, aika etsiä valoa pimeydestä. Aika yrittää löytää yhteys Isään ja Poikaan ja saada Pyhä Henki. Aika löytää Jumalan valo ja hävittää pimeys. Ja löytää tie kotiin. Olemme niin onnellisessa asemassa että olemme löytäneet tien ja kasvattaneet todistustamme siitä. Meillä on paljon sanaa joka avautuu ymmärryksellemme. Ja alamme toimia Isän tahdon mukaan kaikesta sydämestämme, mielestämme ja voimastamme. Sivuuttaem oman järkemme ja halumme, vaikka olisikin vaikeaa ja lopulta sanomme: tee minut sellaiseksi kuin tahdot. Kristus näytti tien, joka tuntee Pojan, tuntee Isän. Nämä suojelevat meitä. Taistelevat taistelumme. Vaativat mutta palkitsevat. Ohjaavat ja kurittavat. Koettelevat mutta rakastavat. Tiedän ehdottomasti sen todeksi. Olemme vähäisiä mutta meitä rakastetaan. Ja se on luonnollista, pitäähän isän rakastaa lapsiaan. Mutta onhan se kuitenkin ihmeellistä.
3.    Kaikesta mielestä, mitä se on? Mielen kiitos, sydämen muutos, niin että joka päivä muistamme suhteemme Isään ja Poikaan ja toimimme tämän kirkkomme periaatteiden mukaisesti. Tarkoitan sitoutumistamme. Jeesus on uhrattu jotta meidän ei tarvitsisi kärsiä vaan voisimme iloita pelastumisestamme ja toivon kirkkaudesta. Hengellisenä pysyminen ei aina ole helppoa koska meillä on arkielämä myös. Mutta sävytettyämme hiukan arkeammekin hengellisyydellä on ihanaa tulla sunnuntaina sakramentti kokoukseen. Olemme todella vahvasti sidottuja evankeliumiin liittojen kautta, ja myös uskossa, toivossa ja rakkaudessa Kristukseen ja ikuiseen elämään. Siksi ei pitäisi riskeerata niitä mahdollisuuksia joita voimme saada tämän etsikkoajan jälkeen. Erottautuminen Jumalan kumppanuudesta sattuu. Kaikki mitä olemme tehneet koetusaikanamme on kirjoissa, toivon että elämän kirjassa on paljon hyvää. Meidän päästötodistuksessamme. Meillä on taisteluita ja harva on saanut vaivattoman elämän. Mutta kun pysymme jumalisella polulla elämme kuitenkin kuin uudessa ulottuvuudessa joka vaikeuksistamme huolimatta on ylevää ja se ylevyys on maailmaa parempi ja se on valoa ja hävittää pimeyden. Ja sitten se rauha. 
4.    Olen joskus harvoin ikäänkuin nähnyt luomakunnan pyhyyden niinkuin luulen Jumalan sen nähneen, tosin olemalla vain minä. Kaikki on siinä kuvassa ihmeellisen puhdasta, rikkomatonta, rauhaisaa ja hyvää. Mutta se tunne häviää kun ajatukset siirtyy johonkin muuhun, ajallisiin asioihin. Mutta kun jaksamme yrittää, asioita tapahtuu, ymmärrys lisääntyy ja valomme kasvaa. Kirkon perusperiaatteena on myös  jäsenten kehittyminen josta vastuu on enimmäkseen itsellämme. Käsky Jumalan ja toistemme rakastamisesta on tärkein. Jos rakastamme Herraamme kaikesta sydämestämme, mielestämme, ja voimastamme, ja pidämme kaikki käskyt, voimme olla viattomia kuin joulujuhlan lapset laulaessaan. Voimme olla luottavaisia ja puhdassydämisiä kaikissa toimissamme. Vaikka kulkisimme pimeissä laaksoissa. Viattomuutta on edelleen saatavilla, se ei välttämättä kadonnutkaan, oli vain piilossa. Ja sen sai aikaan Jeesus Kristus aikoinaan. Tämä muisto menneestä on ollut kuitenkin jonkunlainen pieni pätkä minun rautakaidettani. Vähän ruosteessa mutta riittävän luja. Muistan uskoni  tuohon rakkaaseen hahmoon ja olen onnellinen että sain kuitenkin tietää hänestä jo silloin. Ja olen päässyt lähelle uudelleen.
5.    Herra on minun paimeneni ja tahdon rakastaa häntä kuin hän on rakastanut minua. Jeesuksen Kristuksen nimessä. amen.